Kirsti-Nummentonkijan kukkasivut.

Elettiin v. 1939 loppuaikaa. Täyttäisin vielä ennen Joulua 4 v. Elämäni oli onnellista lapsuutta turvallisessa kodissa, enkä tiennyt mitään niistä huolista, jotka vanhempiani painoivat. Isäni oli joutunut lähtemään pois kotoa johonkin "kertausharjoituksiin", mutta tulisihan hän kotiin taas, niin kun oli tullut aina meijeri- ja myllymatkoiltakin. Äiti ja pappa lukivat ahkerasti sanomalehtiä ja kuuntelivat radiota. Neuvostoliitto oli vaatinut Suomelta alueita ja Paasikivi kävi hallituksen edustajana neuvottelemassa, ettei niitä tarvitsisi antaa. Suomi oli puolueeton maa, eikä mitenkään uhkaisi suurta naapuriaan. Suomalaiset pelkäsivät sodan alkavan, mutta kuitenkin uskoivat ja toivoivat, ettei sitä tulisi. Marraskuun viimeisenä päivänä kuultiin, että Helsinkiä oli pommitettu. "Ryssä" oli hyökännyt Suomeen ja pommittanut muitakin kohteita , Saloakin ja Turkua, kaikkiaan 21 paikkakuntaa. Äiti itki, pappa oli vakava. Äidin kolme veljeä ja sisko perheineen asuivat Helsingissä. Isän Aili-sisko oli naimisissa enoni kanssa. Äidin neljäskin veli, sekä Fredrika-mummu olivat Nurmijärvellä, lähellä Helsinkiä. Kuinka heidän oli käynyt? Minä muistin vielä Pirkon, kaksinkertaisen serkkuni, joka oli ollut kesällä leikkitoverinani pidemmän aikaa ja jonka piti tulla koko kesäksi sitten, kun taas olisi kesä. Kaikki he olivat selviytyneet vahingoittumatta ja seuraavana päivänä lähtivät maaseudulle uusia pommituksia pakoon. Enot ja sedät lähtivät sotaan, johon presidentti Kallio oli todennut Suomen kansan joutuneen puhuessaan radiossa. Osa sukulaisista täytti pian meidänkin suuren tuvan. Minä olin ensin iloinen, kun tuli vieraita ja sain leikkitovereita. Haapasaloa ei varmaan pommitettaisi, kun toisetkin tulivat tänne turvaan. Leikimmehän me pienet serkukset, emme vielä oikein käsittäneet tilanteen vakavuutta, mutta jotenkin kai aikuisten hätä ja hälinä heijastui meihinkin, vaikka he yrittivät olla sitä näyttämättä. Myöhemmin minulle kerrottiin vähän naureskellen, että olin sanonut: "Voi, voi, kun ei enää missään rauhaa saa!" Talvesta tuli kylmä. Äiti lämmitti joka päivä tuvan ison leivinuunin. Ihmeellinen tapaus jäi mieleeni: pappa ja äiti kantoivat ison rautapadan tuvan lattialle. Äiti veti uunista punaisena hehkuvat hiilet siihen ja sitten he kantoivat padan kellariin! Näin saatiin varmistettua, ettei pakkanen päässyt vioittamaan perunoita ja muita vihanneksia. Lauantaisin lämmitettiin sauna. Meillä oli pieni kelkka, kuin pieni kirkkoreki. Siihen laitettiin meidät, kolme pikkutyttöä fällyjen alle ja lykättiin saunaan, joka oli vähän kauempana tuvasta. Minua ihmetytti kovasti, kun se kelkkakin nostettiin sisälle saunaan. Näin se oli lämmin, kun meidät taas tuotiin saunasta tupaan. Äiti ja tädit odottivat kirjeitä rintamalta. Suuri oli huoli silloin, kun meni aikaa paljon, ennen kuin uutta kirjettä tuli ja ilo sen tullessa vihdoin. Ainakin silloin, kun se oli kirjoitettu, tiedettiin kirjoittajan olleen hengissä, eikä kaatunut. Usein tuli tietoja jonkun tutun sotilaan kaatumisesta. Kunnallislehdessä oli mustareunaisia kuolinilmoituksia. Minullekin selvisi, että "kaatuminen" sodassa merkitsi kuolemaa. Kyllä minä jo kuoleman tunsin. Oli meillä kuollut eläimiä. Arvid-pappa, toinen isoisäni oli kuollut edellisenä talvena, eikä hän sen jälkeen meille tullut. Pieneen iltarukoukseeni liitin lisäyksen:"Älä anna isän kaatua, eikä setien, eikä enojen ja anna sodan loppua".Uskoin lujasti, että Jumala kuulee rukoukseni. Kotona oli turvallista olla. Tänne Lounais-Suomeen ei sota ulottunut. Vihollisen pommikoneet pommittivat kyllä kotirintamaakin, mutta eivät harvaanasuttua maaseutua. Mustat pimennysverhot piti silti hankkia ikkunoihin. Ei meillä paljon valoja ollut. Pieni öljylamppu paloi tuvan pöydällä. Kun sitten öljystäkin tuli puutetta, vaihtui se karbiidilamppuun, sillä öljyä tarvittiin myrskylyhdyissä navetassa ja ulkona liikuttaessa. Me lapset totuimme vallitsevaan tilaan ja leikimme leikkejämme. Vanhempien oli toisin. Huoli ja murhe lisääntyivät sodan jatkuessa. Itärajalla riehui sota ylivoimaista vihollista vastaan. Kotirintaman naisten, nuorten ja ikänsä puolesta asevelvollisuudesta vapautettujen miesten työmäärä oli suuri. Pappa teki voimiensa mukaan miesten töitä, äiti ja tädit hänen apunaan. Suuri apu oli myös Oskarista ja Aukustista sekä meillä, että heidän kotitalossaan, sillä kuuromykkinä he eivät rintamalle joutuneet. Neuvostoliitto ja sen johtajat olivat luulleet valloittavansa Suomen vain muutamassa viikossa. Jo toisena sotapäivänä he nimittivät Suomelle hallituksenkin, Otto-Ville Kuusisen johdolla, eivätkä suostuneet neuvottelemaan Suomen laillisen, Risto Rytin johtaman hallituksen kanssa. Neuvostoliiton ase- ja taistelijoiden määrä oli moninkertainen Suomen pientä armeijaa vastaan. Ulkomaat antoivat paljon myötätuntoa ja sääliä , mutta eivät apua pieniä vapaaehtoisia joukkoja lukuunottamatta. Mitkään niistä eivät uskoneet Suomen selviävän. Yksin, mutta yksimielisinä Suomen sotilaat puolustivat maataan hyökkääjää vastaan. Hekin, jotka ihannoivat Neuvostoliitossa vallitsevaa sosialistista yhteiskuntajärjestystä, halusivat säilyttää isänmaansa itsenäisyyden, kun se nyt oli uhattuna. Suomi selvisi kuitenkin, tapahtui "Talvisodan ihme", joka elää käsitteenä vieläkin. Kenraali Mannerheimin johtamana Suomen pieni armeija taisteli taitavasti. Luontokin auttoi suomalaisia. Talven hirmupakkaset koettelivat kaikkia, mutta enemmän vielä vihollisen joukkoja, jotka oli lähetetty vain "lyhyelle valloitusretkelle" vähin vaattein kahlaamaan lumikinoksiin. Suomen sotilailla oli sukset, niin oli aina talvisin totuttu kulkemaan. Stalin ymmärsi lopulta, että Neuvostoliitto ei onnistu valloittamaan Suomea ja suostui rauhanneuvotteluihin Risto Rytin hallituksen kanssa. Sen ehdot olivat ankarat. Uuden rajan taakse jäi suuri osa Karjalaa ja Sallaa, sekä Suomenlahden ulkosaaria. Neuvostoliiton armeija ei ollut pystynyt miltään osin valtaamaan niitä alueita, joihin uusi raja nyt tuli. Hankoniemi oli vuokrattava sille. Suomen hallitus hyväksyi kuitenkin nämä raskaat ehdot, sillä Marsalkka Mannerheim oli ilmoittanut sille, ettei Suomen armeija enää pystyisi puolustautumaan, jos sota vielä jatkuisi. Sotilaat joutuivat taistelemaan ilman lepoa ja vihollisella oli aina uusia, levänneitä joukkoja. Jatkuvasti vyöryi vastaan uusia asevoimia. Rauhan hintana Suomi menetti maa-alastaan yli kymmenesosan. Kotinsa menetti 400 000 ihmistä, kaatuneita oli yli 23 000 ja haavoittuneita 45 000 miestä. Lisäksi 2350 siviilihenkilöä oli kuollut, tai haavoittunut. Rauha solmittiin 12/3 1940, 105 päivää kestänyt sota loppui. Suomi oli säilyttänyt itsenäisyytensä.

Isäni, enoni ja setäni olivat säilyneet haavoittumatta ja palasivat kotiin. Yhdellä enoistani ei kotia ollut, se oli palanut Helsingin pommituksissa.

Suomen kansa oli joutunut ponnistamaan voimansa äärimmilleen sodan aikana. Aseet olivat nyt vaienneet, mutta helpolla ei päästy rauhankaan tultua. Suuri suru oli heillä, jotka olivat menettäneet isän, puolison, pojan, veljen, tai jonkun muun omaisen. Kaikilta oli kaatunut ystäviä ja naapureita. Oli ryhdyttävä korjaamaan ja rakentamaan sodan tuhoamia rakennuksia, teitä ja siltoja. Oli saatava uusi koti kotinsa menettäneille. Uuden rajan takaa pakenemaan joutuneet karjalaiset ikävöivät kotiseutujaan "vierailla veräjillä", jonne heidän nyt oli pitänyt jäädä. Sitkeästi kaikki silti ryhtyivät korjaamaan sodan jälkiä toivoen, ettei koskaan enää jouduttaisi mukaan sen melskeisiin.

Yleiskuva