Kirsti-Nummentonkijan kukkasivut.

1950-luvun vuodet kuluivat. Parempaan päin oltiin menossa. Kun ei enään tarvinnut suorittaa Neuvostoliittoon sotakorvauksia, joista ei maksua saatu, saatiin kansalaisten töiden tulokset käyttää oman maan eduksi ja vientiin, josta valtio sai tuloja. Suomalaiset olivat yksimielisesti puolustaneet maataan sodan aikana, kun ulkoinen uhka sitä kohtasi. Rauhan tultua ei samaa yksimielisyyttä riittänytkään. Eri väestöpiirit ja poliittiset puolueet kiistelivät eduistaan. Lakkoja oli yhtenään ja maan hallitukset vaihtuivat. Palkat ja hinnat nousivat, kun hallitusten oli lakkojen vuoksi annettava periksi saadakseen ne loppumaan. Seurauksena oli kiihtyvä inflaatio. Mannerheimin jälkeen presidentiksi oli valittu J.K. Paasikivi. Hänen uusi linjansa oli, että itäisen suurvallan rinnalla voitaisi tulla toimeen vain luomalla siihen ystävälliset suhteet. "Minkä olemme miekalla hävinneet, se meidän tulee kynällä korjata." Samaa linjaa noudatti myös Paasikiven väistyttyä presidentiksi valittu Urho Kekkonen. Maailma oli jälleen ajautunut kahtia. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton ja heidän liittolaistensa välillä vallitsi ns. kylmä sota ja monta kertaa oltiin ydinsodan partaalla. Neuvostoliitto otti herkästi kantaa Suomen poliittisiin päätöksiin. Sodan aikana vankilassa istuneet äärikommunistit olivat päässeet vapaaksi ja alkoivat koota joukkojaan. Vasemmiston kannatus nousi suuresti. He ihannoivat Neuvostoliittoa. Toisin ajattelevilla oli vaikeaa, kun piti kieltää selvät tosiasiat, kuten esm. se, että Suomi ei laukaissut ns. Mainilan laukauksia, eikä aloittanut talvisotaa, sekä Karjalan menetys. Ja sitten oli äärioikeistolaisia, joita tämä "suomettuminen" niin harmitti, että he olisivat olleet valmiita jälleen "puskemaan päätään Karjalan mäntyihin". Viisaat hallitukset ja presidentti pystyivät kuitenkin pitämään välit Neuvostoliittoon kunnossa. Sen panssarit vyöryivät Prahaan ja Budabestiin, kun Unkarin ja Tsekkoslovagian kansat yrittivät lisätä itsenäisyyttään. Vaikka Suomi olikin saanut säilytettyä itsenäisyytensä, piti Neuvostoliitto silti sitä "etupiiriinsä" kuuluvana. Hyötyäkin ystävyydestä oli. Neuvostoliitossa luotettiin Suomen vientituotteisiin ja kauppa kävi. Sieltä taas tuotiin öljyä ja kauppa oli edullista vaihtokauppaa.

Hallitukset hoitivat suhteita itään, mutta myös menestyksellä länsimaihin. Kansa maalla ja kaupungeissa eli arkista elämäänsä. Niin myös Haapasalossa. Niukkaa oli vieläkin, mutta elintaso nousi koko ajan. Uusia tuotteita saatiin maahan ja koneita tehtaisiin ja maanviljelyyn, sekä koteihin. Joel-pappa oli edelleen virkeä ja terve. Muisti säilyi terävänä. Innokkaasti hän seurasi tapahtumia maailmalla ja kehitystä kotimaassa. Paljon olikin ehtinyt tapahtua hänen elinaikanaan. Olivat tulleet autot, junat, puhelimet, radiokin, josta ääni tuli ilman lankoja ja lopulta kuvakin. Ilmassa lensivät koneet ihmisiä kuljettaen, vaikka "Suuret keksinnöt"-kirjassa, jonka pappa oli huutanut Kalle-veljensä jälkeen pidetystä huutokaupasta sanottiinkin, että "ihmisen on mahdotoin oppia lentämään!" Pappa naureskeli, että "Rättäkitti" oli ollut oikeassa". Rättäkitti oli ollut tietäjä ja noita, joka oli elänyt Loimaan puolessa ja josta papan lapsuudessa oli kerrottu tarinoita. Rättäkitti oli ennustanut:" Maailma köytetään rautavöin ja ajetaan päättömillä hevosilla." Rautatietä oli pappa itsekin ollut rakentamassa, puhelin- ja sähkölinjat ympäröivät maailmaa ja kaapeleita oli mertenkin pohjaan upotettu! Kyllä Rättäkitti tiesi! Suunnitteli pappa itsekin parannuksia. Kun oli kiire sadonkorjuuaika, tuumi pappa, että "semmonen tappuri pitäisi saada, jonka voisi ajaa aina lappoon viereen, niin säästyttäisiin aikaa vievältä liiteriin ajolta." Sitten tuli se päivä, kun Jouko-serkkuni ajoi uuden puimurinsa meidän ruispellon päähän. Pappa seurasi saran päässä, kun tyttärenpoika , paitsi pui, myös leikkasi viljan. Jyvät kulkivat kiltisti säkkeihin, "tappuri" oli kätevämpi kuin hän oli toivonutkaan. Pappa oli terve ja otti osaa töihimme. Edelleen hän teki tuvassaan puusepäntöitä. Lähes 90-vuotiaana hän teki minulle kangaspuutkin. Hän viihtyi kotona, vain harvoin kävi vierailuilla. Hänen lapsensa olisivat mielellään ottaneet papan kotiinsa pidemmäksikin ajaksi, tai edes yön yli. Illan tullen kuitenkin hurahti aina auto pihaan ja pappa kotiutui. Oma tupa ja sänky oli paras. Harvoin hän asioilleen Saloonkaan lähti. Minua hän pyysi toimittamaan pikanelliostoksensa. Mällin imeminen ei ollut muotia siihen aikaan, eikä pikanellia Salosta muualta saanutkaan kuin Salon- Kauppa- Osake-Yhtiöstä. Ei siellä ihmetelty, vaikka nuori tyttö osti "mälliä". Taisivat Salon kauppiaat vielä pitkäpartaisen Haapasalon tuntea ja arvasivat, kenelle ostokseni kuului. Koinruoho, (Maruna), oli papan flunssalääke. Sitä hän pureskeli ihan kuiviltaan, vaikka se on kitkerä lääke kahviinkin sekoitettuna. Ei papan suussa mikään ollut liian karvasta, hapanta tai suolaista. Kun minä löysin elämäntoverini ja meidän häitämme vietettiin Juhannuksena -58, teki pappa poikkeuksen. Hän lähti Saloon ja osti uuden, hienon mustan puvun. Lähti mukaan kirkkoon, jossa meidät vihittiin. Kun vanhempamme tulivat onnittelemaan, nousi pappakin penkistään ja tuli toivottamaan meille Jumalan siunausta. Minun ryhdikäs, komea pappani, kuinka onnelliseksi tunsinkaan itseni.

Omaisemme kävivät meillä usein. Pappa piti kovasti lapsenlapsistaan ja heidän lapsistaan. He viihtyivät hänen tuvassaan. Pappa oli tehnyt Fortuna-pelin ja pelasi sitä heidän kanssaan. Kun sitten meidän esikoisemme syntyi, tuli hänestä papalle hyvin tärkeä. Oli Tapaninpäivä v. -59, kun lähdin sairaalaan jo ennen papan heräämistä. Hän oli heti aamukahville tullessaan kysynyt, missä Kirsti on. Äitini oli vastannut: "Hän lähti Tapania ajamaan". Kun vauva sattui olemaan poika, tuli nimikin mukana. Joka aamu papan ensimmäinen kysymys oli: "Kuinka Tapani voi?" Väsymättä hän heijasi vauvan vaunuja ja näytti sille kuvia: "Katso kuva, katso kukka:" Niin Tapanin ensimmäisiä sanoja olivatkin kuva ja kukka! Usein pappa sanoi: "Kunpa eläisin niin kauan, että tuo poika ihan itse tulisi minun tupaani." Minusta sellainen toivomus tuntui hassulta. Miksi ei eläisi? Pianhan poika kasvaa ja pappa oli niin pirteä ja terve. Hän jaksoi tehdä pitkän saunamatkankin metsänreunassa olevasta saunastamme kelpo löylyjen jälkeen kuin kuka tahansa nuorempikin. Sunnuntaiaamuisin tupaan tullessaan hän tapasi tehdä ryhdikkään "jeffreittari-asennon" ovensuussa ja sanoi: " Nukuin taas ilman kiikuttamatta." Papan toive toteutuikin. Kun Tapani oppi kävelemään ja hänen elämänsä toinen kesä tuli, ei kestänyt kauaakaan, kun hän taapersi pappantuvan oven taakse, kolisteli siellä ja huusi: "Pappa, pektus!" Pappa päästi pojan sisälle ja antoi hänelle Pektus-pastilleja, joita hänellä aina oli lastenlastensa varalle. Yhdessä he kävelivät pihalla. Ensin talutti pappa Tapania, mutta sitten jo Tapanin askel tuli vikkelämmäksi. Hän kuitenkin hidasti sitä, sillä nyt talutti Tapani pappaa. Niin kuluivat kesän kauniit päivät ja tuli syksy ja marraskuun toinen päivä 1961. Viimeistä edelliseen elinpäiväänsä asti teki pappa tavalliset askareensa ja lähti illalla nukkumaan. Aamulla häntä ei kuulunutkaan kahville. Hän oli yöllä tullut koviin vatsavaivoihin. Vaivat tuntuivat kuitenkin loppuvan ja luulimme, että kyse oli vain tilapäisestä häiriöstä. Pian vaivat alkoivat uudelleen. Lääkäriä ei tavoitettu puhelimella ja isäni lähti hakemaan häntä autolla joltakin kotikäynniltä, jolla hänen kerrottiin olevan. He viipyivät kauan. Äitini piti jo lähteä karjaa hoitamaan ja jäin yksin papan luokse. Hänen kipunsa yltyivät. Aloin jo aavistaa, että kuolema oli tulossa. En ollut ennen kuolevan vierellä ollut ja minua pelotti. Toivoin, että lääkäri ja isä pian ehtisivät, mutta he viipyivät. Papan hengitys muuttui kovaksi ja sahaavaksi. Nyt tiesin lähdön hetken koittaneen. Aloin hiljaa lausua Herran siunausta. Rukoillessani papan hengitys tasaantui; hän hengitti nyt hiljaa ja rauhallisesti. Kun sain rukoukseni loppuun, kuului papan huulilta viimeinen hengähdys. Hän jäi rauhallisen näköisenä nukkumaan. Minua ei enää pelottanut. Istuin papan vuoteen vierellä kauan. Tuntui kuin se "rauha", jota juuri olin rukoillut, olisi tullut siihen huoneeseen ja että itsekin olisin päässyt siitä osalliseksi. Pappa oli astunut rajan yli, minä jäänyt tälle puolelle, mutta hänen siirtyessään sinne olin aavistanut, että siellä oli jotain ja että se oli hyvää. Tiesin, etten enää koskaan pelkäisi kuolemaa. Sitten tulivat isä ja lääkäri. Lääkäri tutki pappaa, silitti hänen tuuheaa, pitkää partaansa ja sanoi:"Komea parta, komea pappa."

Kylmänä marraskuun päivänä saatoimme papan Kuusjoen Uudelle Hautausmaalle, jonne hän itse oli jo vuosikymmeniä aikaisemmin saattanut Amanda-vaimonsa ja neljä heidän lapsistaan. Pieni muistotilaisuus pidettiin täällä kotona, Haapasalossa. Joku saattoväestä tuli kysyneeksi Tapanilta:" Kuka nyt taluttaa pappaa?" Hän sai yksinkertaisen, selkeän vastauksen:"Enkeli nyt pappaa taluttaa."

Yleiskuva