Kirsti-Nummentonkijan kukkasivut.

Silppukopasta lypsyjakkaralle.

Kun kukaan ei ollut hoitamassa, otti äiti minut mukaansa navettaan ja laittoi silppukoppaan pois lehmien jaloista. Kun sain kopan nurin, olin ottanut luudan käteeni ja alkanut lakaista käytäviä. Itse jo muistan, kuinka lakaiseminen alkoi kyllästyttää. Se ei tuntunut "oikealta" työltä! Olisin halunnut lapioida lantaa. "Kyllä sinä sitä vielä ihan tarpeeksi saat tehdä", sanoivat äiti ja isä. Kuinka oikeassa he silloin olivatkaan! Suuri juhlapäivä oli keväällä, kun lehmät päästettiin laitumelle. Hännät suorina ne juoksivat vapauteen. Onnettomuuksiltakaan ei vältytty- Eräänä keväänä nuori hieho juoksi suin päin vasten heinäliiterin ajosiltaa ja katkaisi jalkansa. Voi, kuinka surullinen olinkaan, kun sen iloinen keväthuuma loppui siihen ja sen täytyi linkuttaa kolmella jalalla teurasautoon. Pian lehmien uloslaiton jälkeen navetta pestiin ja kalkittiin. Puhtaana se pysyikin syksyyn asti, sillä lehmät lypsettiin ulkona. Kun ne olivat peltolaitumella, lastasimme ämpärit, kannun ja siivilän kovapyöräisille käsikärryille. Äiti tarttui aisoihin ja sitten lähdimme pyörät ratisten lypsymatkalle. Äidin lypsäessä me lapset leikimme käpylehmillä lypsytarhan kalliolla tai uitimme laivoja lammessa. Kun tuli kesän kuumin aika ja kärpäset ja paarmat kovin kiusasivat lehmiä, taittoi äiti ojasta leppähuiskut ja meidän piti torjua kärpäsiä. Lehmät nauttivat siitä, kun saivat olla hetken rauhassa kiusantekijöiltään. Ne ihan kilpailivat siitä, kuka pääsi lypsettäväksi. Kun kiltitkään lehmät eivät aina malttaneet pysyä paikallaan, oli niiden kaulaan laitettu kettinki, josta ne sai narulla kiinni aidan tolppaan. Joskus ne tekivät kiusaa, eivätkä antaneet ottaa kiinni. Kerran valkea Lumikki oli päättänyt olla antamatta lypsää. Lopulta saimme sen aidan ja lammen väliin ja luulimme siellä onnistuvamme. Lumikki keksi vielä yhden keinon: se hyppäsi lampeen, ui sen ylitse ja juoksi taas kaukana laitumella. Äidiltä jo pääsi itku. Minä ajattelin, että nyt sopii sanoa se sana, jonka olin kuullut, mutta en ollut uskaltanut käyttää. Hyppäsin päkkärälle, mikä lie ollut vanha kannonpaikka ja huusin: "Perkele". "Sinäkin vielä", tuhahti äiti, taittoi ojasta notkean pajunoksan ja veteli sillä paljaita kinttujani. Silloin tuli selväksi, ettei minun elämässäni sellaista vastusta tulisikaan, että sitä sanaa kannattaisi käyttää. Lumikki hämmästyi välikohtausta niin, että jo suostui lypsettäväksi. Halusimme myös oppia lypsämään. Vanha, kiltti Asteri antoi meidän molempien, Pirkon ja minun, yhdessä riippua tisseissään. Pirkko lypsi etu- ja minä sen takatissejä. Kyllä me joskus saimme sen tyhjäksikin sillä aikaa, kun äiti lypsi muut lehmät.Sitten jo kasvoin tasaveroiseksi toveriksi äidille lypsytyöhön. Olen aina ollut aamu-uninen. Siitä ominaisuudesta ei pääse eroon, vaikka joutuisikin jokaisena elämänsä aamuna varhain nousemaan. Olikin raskasta nousta ylös. Mutta kun astuin ulos raikkaaseen kesäaamuun, jossa juuri heränneet linnut pitivät konserttiaan ja kaste tuoksui, olin kiitollinen, että minun oli ollut pakko nousta. Muuten olisi jäänyt elämättä tuo päivän ihanin hetki. Lypsy oli rauhallista, kun kärpäset ja paarmat olivat vielä poissa. Oli mukava istua jakkaralla ja haaveilla lypsäessä nuoren tytön unelmia. Katsella sinisellä taivaalla kulkevia pilvenhattaroita. Itäiseltä, Helsingin taivaalta nousi lentokone, kulki yli ja alkoi jo laskea alemmaksi ennen kuin hävisi länteen, Turkua kohti.

Yleiskuva