Kirsti-Nummentonkijan kukkasivut.

Karjanhoito kuului maatilan jokapäiväiseen elämään niin kesällä kuin talvellakin. Lehmiä oli kaikissa taloissa ja myös sikoja, lampaita, kanoja ja pari hevosta, isoissa taloissa useampiakin. Lehmäkarja vasikoineen oli niistä suurin työllistäjä. Lapset olivat mukana niitä kaikkia hoidettaessa. Kun joku lehmistä tuli "hypilleen" (juoksulleen, kiimaan), piti sitä lähteä viemään sonnin luo, jos ei talossa omaa sonnia ollut. Eivät ne aina sovinnolla kulkeneet taluttajansa perässä. Lasten työnä oli kulkea perässä antamassa niille vauhtia piiskan kanssa. Meitä lähin sonni oli Koivistossa. Sonni päästettiin ulos ja siinä pihalla, omenapuun alla ne kohtasivat. Pirkko kertoo, ettei hän oikein tottunut Koiviston emännän "tilannekatsaukseen" :" Eei oikein vielä, eii, ei, nyt, nyt se meni!" Minusta kaikki oli ihan luonnollista. Tottakai emännän piti huolehtia siitä, että sonni teki tehtävänsä, kun hän maksunkin sonninsa palveluksista otti. Lehmän astutus kesäk. 1944 oli 35 mk, kesäk. 1950 200 mk. (Niin huimasti inflaatio niinä vuosina rahan arvoa alensi.) Koiviston emäntä oli pieni ja hento ihminen. Raskas työ oli tehnyt hänen jäsenensä kipeiksi. Myös migreeni vaivasi häntä. Hänellä olikin usein huivi tiukasti otsalta niskaan sidottu ja toinen yhtä tiukasti leuan alle. Mutta posket olivat pyöreät ja punaiset. Joskus oli mentävä kauemmaksi sonnin luo, kun Koiviston sonni oli lehmille liian läheistä sukua.

Kun Lounais-Suomen keinosiemennysyhdistys perustettiin, alettiin Kuusjoellakin lehmiä siementää. Kesäkuussa, 1951 on isäni maksanut liittymismaksua 9600 mk. Kun ensimmäinen lehmä tuli kiimaan, soitettiin meiltäkin Salli Saarnijoelle, Kuusjoen siementäjälle. Muistan, kun odotimme häntä jännityksellä. Äiti piti kuumaa vettä hellalla varalla, jos sitä tarvittaisiin, niin kuin eläinlääkärikin tarvitsi. Kuin eläinlääkäri, Salli taloon tulikin. Hän oli ammatistaan ylpeä ja arvonsa tunteva. Tärkeänä hän neuvoi, kuinka isän piti ottaa lehmää sarvista ja sieraimista kiinni. Äidillä ei millään tahtonut olla oikeata otetta lehmän hännästä Sallin mielestä! Sallia harmittivat karjakeittiöiden seiniin lyödyt ruosteiset rautanaulat, jotka rikkoivat hänen takkinsa henkarit. Jotkut emännät loukkaantuivat, kun Salli vaati sanomalehteä heidän mielestään puhtaalle pöydälle. Salli vain varoi viemästä bagteereita taloista toisiin. Työnsä hän teki huolellisesti ja vaivojaan säästämättä. Jos toisessa talossa oli huomattu kiima aamulla, mutta naapurissa jo edellisenä iltana, teki Salli sille kulmalle kaksi matkaa. Hänen kunnia-asianaan oli, ettei tulisi uusintoja. Eikä niitä juuri tullutkaan Salli toi meille Littoisten Ritaria, Soinin Paroonia, Uljas Herttuaa, Lotilan Loordia ja Prince of Toosilaa. Sonneja niistä kaikista tuli ja saivat isiensä nimet. Viimeisenä syntyi ensimmäinen lehmävasikka. Koska vuosi oli 1952, Helsingin olympialaisten vuosi, annoimme sille nimen, Olympa. "Aatelinen" sekin oli, sillä sen isä oli Påkkaksen Harru av, saanut nimensä syntymäkarjansa isännän, Harry af Påkkaksen mukaan!

Kuusjoen "virkamiehet", poliisi, kätilö ja nuohooja alkoivat rakentaa omakotitaloja. He pyysivät maanviljelijöiltä tukkeja rakennusaineiksi. Keräyksiä sitten järjestettiinkin. Myös Salli alkoi puuhata taloa itselleen. Isä keräsi puita hänelle tältä kulmalta. Eräässä naapuritaloistamme oli juuri vaihtunut omistaja. Edellinen oli myynyt metsän tyhjäksi. Kun isä kysyi tukkia uudelta isännältä, Heinoselta, vastasi hän:" Ei meidän metsässä ole kuin yksi puu, mutta kyllä mä annan sen Sallille, kun tyttö kerran tarvitsee." Salli oli kovin mielissään, kun isä kertoi sen hänelle. Hän ei "tytöttelystä" pahastunut, kuten monet nykyään. Eikä mennyt koskaan naimisiin.

Raatalaan oli perustettu Karjantarkkailuyhdistys jo ennen, kun Haapasalosta siihen liityttiin. Ei siihen kai ollut mahtunutkaan kuin keskikylän taloja. 50-luvulla perustettiin toinenkin yhdistys ja nyt kaikki pääsivät mukaan. "Asistentiksi" siihen valittiin nuori ja kaunis Tyyne, johon Raatalan pojat kovasti ihastuivat! Eräs heistä hänet sitten saikin! Meille tuli vanhempi "asistentti", Elli. Hän oli äidin ikätoveri ja ennestään tuttu. Meillä hän ei ollut ennen käynyt.Tavarat, vihreäksi maalatut asistentin laatikot oli edellisen talon isäntä tuonut hevosella jo aiemmin. Elli tuli pyörällä. Hän istui tuvan keinutuoliin ja näimme äidin kanssa, kuinka hänen vilkkaat silmänsä tekivät havaintoja. Kun sitten olimme käyneet lypsyllä, pisti Elli saappaansa samaan riviin meidän saappaittemme viereen uunin kupeelle. Hän oli jo kotiutunut ja oppinut talon tavat. Kaikki pitivät Ellistä. Hän oli mahdollisimman sopiva tehtäväänsä. Hän neuvoi, jos kysyttiin, mutta ei tyrkyttänyt neuvojansa. Turha oli kenenkään häneltä udella toisen talon asioita. Monet emännät uskoivatkin Ellille huoliaan. Hän ei mennyt naimisiin, vaikka vielä silloinkin jotkut leski-isännät yrittivät häntä kosiskella. Ehkä hän kiertäessään oli nähnyt niin monia ihmiskohtaloita, että piti parhaana elää omassa vapaudessaan. Kun Elli täytti 50 vuotta, lahjoitettiin hänelle tontti Raatalan keskustasta ja luvattiin myös tukit rakentamiseen. Kun Ellin talo valmistui, antoi hän sille nimen, Kotimaja. Elli olikin aina joutunut olemaan taloissa yönsä. Hänen ainoa oma kotinsa oli ollut yhteinen huone meijeriapulaisen kanssa meijerin yläkerrassa. Raatalan nuoret miehet ajoivat talkoilla multaa Kotimajan ympärille. Kotimajassa Elli eli, kunnes omakotitalon hoito tuli ylivoimaiseksi. Sitten hän muutti ensimmäiseen Raatalaan rakennettuun rivitaloon. Viimeiset vuotensa Elli vietti Kajalakodissa, Kuusjoen, Muurlan ja Perttelin yhteisessä vanhainkodissa. Ellin jälkeen meillä kävi monia mukavia tarkkailukarjakoita, joista tuli hyviä ystäviä. Nykyisin maitonäytteet otetaan ja maidot punnitaan itse ja tulokset lasketaan laskentakeskuksessa. Maitotilaneuvoja käy hyvin harvoin, eikä oikein tutuksi ehdi tullakaan, kun henkilökin usein muuttuu.

Yleiskuva